Opettajaksi opiskelevien kokemuksia S2-oppilaan oppimisen tukemisesta

Suomi on hyvinvointivaltio, jossa kansalaiset ovat verrattain tasa-arvoisia sukupuoleen, ikään, sosioekonomiseen asemaan, uskonnolliseen vakaumukseen tai elämänkatsomukseen katsomatta. Suomalaista koulutusjärjestelmää on pidetty kansainvälisesti menestyvänä ja toimivana instituutiona, todisteena tästä Pisa-testit, joissa suomalaiset oppilaat pärjäävät hyvin vuosi toisensa jälkeen. Suomi on toistaiseksi myös homogeeninen maa, jossa ulkomaalaistaustaisia asuu vain 166,627 eli noin 3% väestöstä (Eurostat, 2011). Luku on verrattain vähäinen kun miettii Euroopan muiden maiden väestörakennetta (Ruotsi 622,275 ja Iso-Britania 4,486,644, molemmissa n. 7%). Maahanmuutto on kuitenkin kasvamassa, jonka myötä heterogeenisyys lisääntyy, myös koululuokissa. Maahanmuutto on myös uusi ilmiö, jolloin kantaväestölle on jäänyt vähän aikaa sopeutua ja suhtautua ilmiöön.

Suomen suurimmat vieraat kieliryhmät ovat venäjä ja viro, jotka ovat kulttuurillisesti kohtuullisen läheisiä, kuten myös englanti. Kuitenkin muun muassa somali, arabia ja kurdi muodostavat huomattavan kieliryhmän. Kulttuurien kaukaisuus todennäköisesti aiheuttaa yhteentörmäyksiä ja sopeutumisongelmia puolin ja toisin, etenkin kun yhteisen kielen puute asettaa haasteen kommunikaatiolle ja tilanteiden tulkinnalle. Tärkeää olisikin lähestyä erilaisuuttaa avarin mielin, tutkivalla asenteella. Mitä sellaista oppilaan kulttuuritaustassa voi olla, joka saattaa vaikuttaa kanssakäymiseen? Millaisia ennakkokäsityksiä minulla on esimerkiksi somaleista, mitkä asiat käsityksiini ovat vaikuttaneet?

 

 

 (Tilastokeskus, Katsaus Suomen väestöön 2010)

Huomasimme myös kouluilla havainnoidessamme ja toimiessamme, miten osa opettajista tuntui olevan kovin hämillään mitä maahanmuuttajaoppilaiden kanssa tulisi tehdä ja miten heille tulisi asioita yrittää opettaa. Opettajankoulutus ei toistaiseksi juurikaan anna eväitä toimia tämän yhä heterogeenisemmän oppiaineksen kanssa. Parhaina oppimiskokemuksina toimivatkin todelliset kohtaamiset oppilaiden kanssa. Toiminen jo yhden maahanmuuttajataustaisen oppilaan kanssa avaa mahdollisuuden tutkiskella itseään. Omat ennakkoluulot, ajatukset ja asenteet eivät välttämättä tule todellisen pohdinnan kohteiksi ilman kohtaamisia. Vaikka onkin absurdia väittää, että yksi kohtaaminen mistä tahansa tulleen maahanmuuttajaoppilaan kanssa kuvaisi sitä valtavaa erilaisuutta, jota eri puolilta maapalloa tulleet oppilaat tuovat tullessaan, on mielestämme kuitenkin perusteltua väittää, että toimiminen edes yhden maahanmuuttajataustaisen oppilaan kanssa antaa paljon enemmän kuin pelkkä teoriatieto. Koska tilanteet ovat autenttisia, todellisia kohtaamisia, on ihminen kaiketi kohtaamisissa kokonaisvaltaisemmin myös mukana - tuntevana ja ajattelevana olentona.

Kevätlukukaudella 2012 pääsimme viiden opiskelijan voimin Jyväskylän yläkouluille toimimaan maahanmuuttajaoppilaiden kanssa - paitsi tukemaan oppilaiden oppimista ennen kaikkea myös oppimaan itse. Minkään valtakunnan luettu tieto ei voi korvata sitä, mitä opimme toimiessamme kasvotusten oppilaan kanssa.

On selvää, että oppimiseen vaikuttaa oppilaan kielitaito. Kieli on ajattelun ja kommunikaation perusta. Erityisesti reaaliaineissa huomasimme ongelmalliseksi oppikirjojen käsitekeskeisyyden. Yläkoulun oppikirjat on tiivistetty aika napakkaan paketttiin, jossa asioita kuvataan toisinaan pelkillä käsitteillä. Käsitteen selittäminen ja ymmärtäminen asiayhteydessä vaatii paneutumista äidinkielenään suomea puhuvilta oppilailtakin, joten voi vain kuvitella kuinka paljon työtä ymmärryksen rakentaminen vaatii suomea toisena kielenä opiskelevalta oppilaalta. Onko ylipäätään järkevää keskittyä avaamaan käsitteitä, kuten “masuuni”, jos oppilaan sanavarasto ei välttämättä kata edes arjessa pärjäämiseen vaadittavaa sanastoa?

Tämä laittaa miettimään myös koulun funktiota S2-oppilaan opetuksessa - mikä on oleellista oppilaan kannalta? Koulua on kuvattu yhteiskunnan pienoismalliksi. Olisko asiasisältöjen opiskelun sijaan tärkeämpää keskittyä integrointiin, kielen oppimiseen ja oppilaan identiteetin rakentumisen tukemiseen turvallisessa ympäristössä? On oleellista miettiä, mitkä ovat sellaisia sisältöjä, joita on ylipäätään tärkeää opettaa - myös kantaväestön oppilaiden osalta!

Oppilaiden kanssa toimiessa heräsi paljon kysymyksiä ensinnäkin siitä, miten oppilaan oppilasta pystyisi parhaiten edesauttamaan sekä siitä, kuinka oppimista on mahdollista arvioida. Kielen osa näissäkin dilemmoissa nousi keskiöön. Kuinka varmistaa oppilaalta ymmärrys? Onko oikein vaatia oppilasta selittämään omaa käsitystään oppiaineksesta jos puheen tuottaminen on selvästikin vaikeaa? Kuinka paljon esimerkiksi koetilanteessa voi sanoa? Olisiko fiksua käyttää sanakirjaa? Mihin oppilaan energia menee oppitunnilla? Mitä ja miten oppilas oppii? Onko hyötyä kirjoittaa vihkoon jotain sellaista, mitä ei ymmärrä? Minkä verran oppilas saa kiinni opettajan puheesta? Miten sanat assosioituvat oppilaan kokemusmaailmaan, millä tavoin oppilas ymmärtää tiettyjä käsitteitä? Mitä oppilaan on mahdollista oppia oppikirjatekstistä? Miten oppikirjatekstiä olisi järkevä lähestyä? Mitä siitä olisi oleellista oppia? Tässä on vain pieni osa kysymyksistä, joita pohdimme.

Didaktisten ongelmien lisäksi jopa ehkä tärkeämmiksi havainnoiksi nousivat kysymykset siitä, kuinka oppilas kokee ympäristönsä. Oppilailla on aina kokemusmaailma, jonka kautta he hahmottavat todellisuutta. Etenkin nuoruus on kuohuvaa aikaa biologisten muutosten ja henkisen kehittymisen vuoksi. Vaatii paljon energiaa muodostaa identiteettiä ja minäkuvaa sekä sopeutua fyysisiin muutoksiin. Kun tähän soppaan lisää mahdollisesti kovinkin erilaisen käsityksen seksuaalisuudesta, moraalista ja arvoista, jotka ohjaavat yhteiskunnallisesti kasvua, voi oppilas olla lähes mahdottoman äärellä. Voi olla, että oppilas on kasvanut kulttuurissa, jonka käsitys esimerkiksi naisen asemasta on täysin päinvastainen kuin täällä. Voisi kuvitella, että kulttuurien kaukaisuus korreloi oppilaan kokeman hämmennyksen kanssa, kun pitäisi luovia kahden (joissain tapauksissa jopa täysin erilaisen kulttuurin välimaastossa) ja yrittää rakentaa identiteettiä jopa ristiriidassa olevien arvojen ja tuntemusten pohjalta.

Tämän kaiken jälkeen ei ehkä ole tarpeen enää korostaa, miten tärkeää on se, että opettaja, joka toimii maahanmuutajataustaisten oppilaiden kanssa, tuntee omat ennakkoluulonsa ja käsityksensä oppilaan kulttuurista. Opettaja voi varomattomilla sanavalinnoillaan aiheuttaa oppilaalle turvattomuutta tai esiintyä loukkaavana. Ei ole yhdentekevää, puhutaanko terrorista vai vapaustaistelijasta. On hyvä muistaa myös se, että tieto ja käsitykset joita itse on muodostanut liittyen eri kulttuureihin ja uskontoihin ovat myöskin aina jossain kontekstissa muodostettuja. Arvot ja normit, lait ja tavat ovat muodostuneet tietyssä kontekstissa. Onkin tärkeää miettiä esittääkö tiettyjä asioita ainoina oikeina tapoina toimia tai ajatella, vai esittääkö ne tapoina jotka ovat tavallisia meillä, vaikka jossain muualla ne voitaisiin tulkita eri tavalla.

Yhteenvetona voisi kaiketi sanoa, että opimme. Paljon. Kokemukset oppilaan kanssa muodostuivat arvokkaiksi, ja pidemmän periodin aikana oli mahdollista opiskelun lomassa tutustua oppilaaseen, hänen ajatuksiinsa ja elämäänsä koululaisena Suomessa. Kysymysten herääminen aktivoi pohtimaan asioita, ja opiskelijakollegojen kanssa opettajan johdolla pääsimme yhdessä pähkäilemään havaintojamme, jotka oppilaiden taustan, iän ja sukupuolen eroista huolimatta pyörivät pitkälti samojen teemojen ympärillä. Myös kouluilla toimivien opettajien kanssa käydyt keskustelut olivat hedelmällisiä ja avasivat uusia näkökulmia asioihin. Kaiken kaikkiaan kokemus oli enemmän kuin opettavainen!

 

                                                                                                                               OKLS476-kurssilaiset 2012